Valtiolle säästöjä, tuottavalla tavalla

Edellisessä kirjoituksessani viittasin julkisiin hankintoihin perustuvaan maailmanpelastuspaineeseen. Tartun paineiden purkamiseen osaltani yhdestä asiasta; tulosperusteisten hankintojen lisäämisestä. Tulosperusteista hankintaa on määritelty tuoreessa Jussi Kajalan laatimassa raportissa. Raportissa esitellään innovatiivisia hankintamuotoja ja kerrotaan niiden vaikutuksista Suomen kestävyysvajeen umpeen kuromiseen, oivallisten esimerkkien avulla. Tulosperusteinen hankinta on siis hankinta, jossa tarkkaan määritellyn tuotteen tai palvelun hankkimisen sijaan hankitaan tulosta tai vaikuttavuutta. Järkevää, eikö?

Sanktioita ja bonuksia sisältäviä sopimuksia on julkisissa hankinnoissa käytössä, mutta toistaiseksi harvoissa hankinnoissa käytetään tuloksien syntymistä hankinnan perusteena. Palvelun tuottamia tuloksia tai niiden lopullista vaikutusta ei aina välttämättä tarkastella. Tai tarkastellaan, mutta tarkastelun tulokset eivät johda mihinkään toimenpiteisiin. Ihmettelen miksi? Varsinkin näinä aikoina kun säästöjä ja tuottavuutta pitäisi riipiä joka nurkasta.

Ei yksityinen kuluttaja tai yritys maksa tyhjästä, eikä tilaa palvelua uudelleen samasta osoitteesta, jos tulosta tai vaikuttavuutta ei synny. Miksi valtio tekisi niin?

Tuloperusteisten hankintojen puuttumisesta ei voi syyttää hankintalakia; se ei estä tulosperusteista hankintaa. Esteenä ei voi myöskään olla vastahakoiset toimittajat. Asiansa osaavat, sekä niihin uskovat, toimittajat pystyvät elämään tulosperusteisen sopimuksen kanssa mainiosti. Aivan kuten perinteisten hankintojen kilpailutuksissa (tuloksen)hintataso tulee tarjouksessa toimittajilta. Hinnat toimittajat osaavat antaa asialle kuin asialle, kun niitä pyydetään oikein. Toimittajille tulosperusteinen sopimus voi olla perinteistä tuottoisampaa, jos sopimusmalliin lisätään vielä porkkanana mahdollisuus lisätilauksiin, saavutettujen tulosten myötä.

Aiheuttavatko tulosperusteiset hankinnat lisätyötä tai riskejä viranomaisille? Kilpailutusvaiheessa tulosperusteisuus voi vähentää viranomaisen työtä, koska itse toimintamallin määrittely voidaan jättää niitä muutenkin kehittäville toimittajille. Määrittelyn kanssa tuskaileva virkamies vapautuu näin muihin tehtäviin, koska se miten tulos saadaan aikaiseksi, on toimittajien päätösvallassa. Virasto tilaa tulosta, samalla se saa useita, tuoreita ja tehokkaita toimintamalleja markkinoilta. Eri toimintamallien vaikuttavuutta voidaan sopimuskaudella mitata ja vertailla, sekä kehittää. Riskejä hankintoihin liittyy aina. Tulosperusteisessa hankinnassa sopimus voidaan luoda niin, että jos toimittaja tuottaa palvelua, mutta tulosta ei synny, ei synny merkittävää laskutettavaakaan. Epäpätevien toimittajien ei kannata lähteä hankintaan mukaan lainkaan. Ja vaikka lähtisivätkin, eivät he sopimuskaudella pitkälle pääse ilman tuloja.

Paineet siitä, että tulosta eli tuloa ei synny, yhdistettynä siihen, että lisätilauksien tuotot voivat valua oman tilin sijaan kilpailijalle, kannustavat myös toimittajia kehittämään toimintamalleja. Kehitys maksaa itse itsensä lisääntyvinä tuloksina, joten se tehdään ilman erillistä kehittämistyön hintalappua. Kun palvelun toteuttamiselle ei ole asetettu liian tiukkoja ehtoja tai vaatimuksia on tämä myös sopimuksen puitteissa täysin mahdollista. Koko yrityksen tapa toimia kehittyisi samalla ja terve kilpailu lisääntyisi. Haaveissani näkisin myös ns. hovitoimittajien* kehityshalun heräämisen tai sopimusten ulkopuolelle jäämisen.  

Alkaako kuulostaa liian hyvältä? Kaikkia hankintoja ei luonnollisesti voi, eikä kannata vääntää tulosperusteiseksi, mutta esimerkiksi monessa usean toimittajan puitejärjestelyssä tulosperusteisuus toimisi. Mitä kaikkea saisimmekaan aikaan tulosperusteisella dynaamisella hankintajärjestelmällä? Lisätään siis valtion varoja säästävää, palveluita kehittävää, kilpailukykyä lisäävää, tuloksia tuottavaa ja ennen kaikkea järkevää tapaa hankkia.

*) Hovitoimittaja on toimittaja, joka on toimittanut palveluitaan virastolle jo vuodesta 1976 samoilla sisällöillä. Hovitoimittajien liikevaihdosta n. 90% tulee julkishallinnosta. Piirtoheitinkalvoista PowerPoint-diohin siirtyminen 2000-luvun alussa on suurin kehitys, johon toimittaja on pakon edessä ryhtynyt. Hovitoimittajien levinneisyys on laskussa, mutta niitä tapaa yhä julkisissa hankinnoissa. Erityisen menestyksekkäitä he ovat kilpailutuksissa, jotka toistetaan vuosi toisensa jälkeen samanlaisina ja joissa arvioidaan merkityksetöntä laatua. Hovitoimittaja elää symbioosissa muutosvastarinnan kanssa.

Mirke Turunen, asiakkuuspäällikkö

Mirke Turunen on Hanselin asiakkuuspäällikkö, jonka blogipostauksissa on pohdintaa ja yleistä fiilistelyä vaikuttavuudesta, hankinnoista ja julkishallinnosta. Mirken tavoitteena on saada asiakkaat rakastamaan hankintoja. Blogin onkin tarkoitus tuoda ripaus iloa ja inhimillisyyttä julkisten hankintojen parissa työskentelevien arkeen. 

Bloggari
Selaa blogikirjoituksia